Lapsuuteni pienessä kotikaupungissa asui mies, joka jäi asuinalueellamme monen mieleen omalaatuisten tapojensa vuoksi. Hän kulki kaupungilla aina karvalakki päässään pyöränsä kanssa, mutta ei koskaan polkenut sitä, vaan talutti rinnallaan kuin uskollista seuralaista. Kutsun häntä tässä Markuksi.
Markku oli mielenterveyspalveluiden asiakas ja tiesi äitini, joka työskenteli kaupungin terveydenhuollossa. Niinpä aina toisinaan ovikellomme soi, ja oven takana seisoi tuttu hahmo. Kutsuimme Markun sisään, hän istahti olohuoneeseemme kuin olisi ollut osa perhettä ja jäi seuraamme katselemaan televisiota, rupatellen harvakseltaan. Hetken päästä hän nousi ylös ja jatkoi matkaansa.
Näin jälkeenpäin tilanne voi kuulostaa oudolta tai vaivaannuttavalta, mutta minulle se edustaa lapsuuteni arkista yhteisöllisyyttä, jota muistelen yhä lämmöllä. Sitä aikaa, jolloin oli aivan tavallista, että ovikello soi, eikä aina tiennyt, kuka oli tulossa kylään.
Yhdessäolo vähenee
Tuo muisto tuntuu yhä merkityksellisemmältä, kun katsoo, mihin suuntaan yhteisöllisyys on vuosikymmenten aikana kehittynyt. Amerikkalainen toimittaja Derek Thompson kuvaa The Atlanticin artikkelissaan The Anti-Social Century pysäyttävästi yhtä 2000-luvun merkittävimmistä sosiaalisista ilmiöistä: vapaa-ajan vieton yksityistymisen myötä tapahtunutta yhdessäolon rapautumista.
Thompsonin artikkeli havainnollistaa, kuinka arjen rutiinien muutos heijastaa syvempää yhteyden katoamista. Teknologia on mahdollistanut sen, että elämme mukavasti omissa kuplissamme – ruokaa tilataan kotiin, elokuvat katsotaan yksin suoratoistona kotisohvalla ja jopa ystävyyssuhteet hoituvat viestien välityksellä.
Monen valkokaulustyöläisen työyhteisö on siirtynyt Teamsiin, usein suljettujen kameroiden ja vaiennettujen mikrofonien taakse. Kodista on tullut turvallinen pesä mutta myös paikka, johon vetäydytään ja jossa sulkeudutaan muilta.
Tuntuu ehkä hassulta sanoa, mutta kaikista eniten kannan huolta siitä, ettei nuoria enää näy hampurilaisravintoloiden nurkilla tai katujen kulmilla hengailemassa porukoissaan. Ruudut ovat korvanneet leijonasosan siitä ajasta, jota ennen vietettiin kavereiden kanssa. Nuoruudessani notkumiseen oli varaa suhtautua paheksuen, nykyään lasken sen hyveeksi.
Digitalisaatio on tehnyt arjesta sujuvampaa ja viihteen kuluttamisesta vaivatonta, mutta samalla se on syrjäyttänyt jotain ihmisyydellemme oleellista: kasvokkaisen yhteyden. Yhteisöllisyys haihtuu niin huomaamatta, ettemme edes huomaa kaipaavamme sitä. Ihmiset viettävät Yhdysvalloissa nyt vähemmän aikaa toistensa kanssa kuin koskaan aiemmin mitatun historian aikana.
Ajasta on tullut antisosiaalinen
Sama ilmiö ei rajoitu pelkästään Yhdysvaltoihin, vaan koskettaa koko läntistä maailmaa, myös Suomea. Vaikka meillä muutos entiseen on ollut hieman Yhdysvaltoja maltillisempi, kehityksen suunta on samanlainen.
Yhteiskunta on huomaamatta liukunut kohti omaehtoista eristäytymistä, ilmiötä, jota Thompson nimittää antisosiaaliseksi aikakaudeksi. Vaikka osa eristäytymisestä on itsevalittua, se ei välttämättä ole hyväksi.
Siirtymän karuja lieveilmiöitä ovat erityisesti nuorten sosiaalisen elämän köyhtyminen sekä ahdistuneisuuden, syrjäytymisen ja yksinäisyyden kasvu.
Yksinäisyys ei ole enää vain yksittäisten Markkujen tarina – se koskettaa meitä kaikkia. Se on 2000-luvun hiljainen epidemia, ei vain yksilön vaan koko yhteiskunnan haaste. Taustalla vaikuttaa laaja sosiokulttuurinen muutos, joka kutsuu meitä rakentamaan yhteisöllisyyttä uusin tavoin.
Syksyllä 2024 julkaistut evankelis-luterilaisen kirkon suositukset yksinäisyyteen puuttumiseksi tarjoavat seurakuntien työntekijöille ja vapaaehtoisille konkreettisia suuntaviivoja tämän tehtävän tueksi.
Ihminen on luotu yhteyteen
Haasteet edessämme ovat suuria, eikä yksikään taho, ei myöskään kirkko, voi vastata niihin yksin. Tarvitsemme laajaa yhteistyötä yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Samalla kirkolla on mahdollisuus tuoda tähän yhteiseen työhön jotain erityistä.
Kristillisen perinteen ytimessä on syvällinen ymmärrys ihmisestä suhteissa elävänä olentona, suhteessa Jumalaan, toisiin ihmisiin, luontoon ja itseensä. Emme voi olla itsemme ilman toisia, siksi seurakunta on ytimeltään yhteisö.
Instituutiot tarjoavat palveluja, yhteisöt kuuluvuutta. Millaisena näemme oman tehtävämme?
Yhteisöjen rakentamisen ja ihmisten yhteen tuomisen tulisi olla kirkon ydinosaamista, niin kuin se on ollutkin monin tavoin koko 2000-vuotisen historiamme ajan. Aika, jossa elämme, kysyy luovuutta, moninaisuutta ja herkkyyttä erilaisille tarpeille. Yksi koko ei sovi kaikille.
Kirkon kokoavaa toimintaa ei tarvitse ajatella vain ohjelmana, vaan vastalauseena eristäytymiselle. Se on arjen rakenteiden luomista, joissa yhteys voi syntyä luonnollisesti ja ilman vaatimuksia.
Sillä siellä missä kaksi tai kolme kokoontuu yhteen, löydämme Jumalan, ja ehkä myös lääkkeen yksinäisyyteen.
Petri Patronen
asiantuntija
Kirkkohallitus