Kuva: Aarne Ormio
Miten kirkkoa hallinnoidaan?
Jeesus ei jättänyt oppilailleen mitään yksiselitteistä hallintomallia, miten kirkon asiat tulisi järjestää ja sen missiota edistää. Maailmassa toimiminen vaatii silti aina jonkinlaista suunnittelua sekä rakenteita, joiden avulla asetettuihin tavoitteisiin pyritään.
Uudesta testamentista on löydettävissä perusideoita, joiden varaan myöhempi historia on kehittänyt jos jonkinlaisia hallintokaavioita.
Yksi tärkeimmistä perustuu siihen, että Jeesus asetti 12 oppilastaan apostoleiksi. (Ks. Matt. 10:1–4; Apt. 1: 15–26.) Tähän on ripustettu ajatus kirkon virasta, jonka ydin on varhain muodostuneen tradition mukaan piispan (kreik. episkopos) virassa.
Vaikka omassa luterilaisessa perinteessämme maallikoille ja sitä myötä synodaaliselle päätöksenteolle annetaan arvoa, episkopaalisella hallintoperiaatteella on merkitystä varsinkin oppiin ja jumalanpalveluselämään liittyvässä päätöksenteossa.
Tämä kiteytyy keskushallinnon tasolla piispainkokoukseen, jonne päätyvät ennemmin tai myöhemmin kaikki periaatteelliset ja teologisesti painavat asiat vähintään lausuntoa varten. Ajatellaan, että nimenomaan opillisissa asioissa erityisellä saarnaviralla on oltava oma roolinsa. (Kysehän ei ole vain piispuudesta, sillä piispojen ohessa piispainkokouksen jäseninä on kenttäpiispa ja asessori kustakin hiippakunnasta. Mikäli keskushallinnon kehittäminen toteutuu esitetyssä muodossa, tulevaisuuden piispainkokous koostuisi vain hiippakuntien piispoista.)
Mikä on teologian osuus?
Millaiselta piispainkokouksessa käsiteltävät asiat näyttävät sitten käytännössä? Kuinka paljon teologialla on osuutta yhden byrokraattisen silmukan kaarteissa?
Sanoisin, että aiheesta riippuen enemmän tai vähemmän.
Esimerkiksi kirkon virkojen kelpoisuusvaatimuksiin liittyvien asioiden käsittely ei pintatasolta katsoen paljonkaan teologista reflektiota vaadi. Toisaalta juridisen näkökulman ohessa asiasta päättävien on syytä omata riittävästi näkemystä seurakuntien työn kokonaisuudesta ja tavoitteista – sanalla sanoen osata katsoa asiaa myös teologian vinkkelistä.
Toisaalta piispainkokouksen asialistalla on asioita, jotka vaativat laajaa teologista näkemystä ja uskon ydinasioiden perinpohjaista pohtimista.
Kahden ja puolen vuoden aikana, minkä piispainkokouksen kansliassa olen työskennellyt, tällaisiin asioihin ovat kuuluneet esimerkiksi ohjeen laatiminen rukoukseen parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja puolesta sekä kirkon sisäistä ykseyttä edistävä prosessi. Pitkän linjan strategisia näkökulmia esitettiin taasen Piispainkokouksen lausunnossa 1/2011 kirkolliskokoukselle Kirkko 2020 -tulevaisuusselonteosta.
Viimeksi mainittu lausunto on esimerkki siitä, miten piispainkokous saattaa esittää merkittäviäkin pohdintoja keskellä kirkon keskushallinnon massiivista paperitulvaa. Vaatii kuitenkin aikamoista valppautta osata seurata kokonaisuutta, jossa lausunto annetaan esityksestä, josta laaditaan mietintö ja niin edelleen. Siksi tiedotus on tärkeässä asemassa, jotta hallinnolliseen genreen kirjoitetuista papereista saataisiin ytimekkäästi esiin niiden perusidea.
Ei silti tule unohtaa, että lausuntojen ja mietintöjen avulla luodaan raameja ja suuntaviivoja konkreettiselle toiminnalle. Siksi on tärkeää, että paperit ovat mahdollisimman hyviä. Piispainkokouksen kohdalla tämä tapahtuu, jos kättä lyövät osaava hallinto ja syvällinen teologia.
Jyri Komulainen
piispainkokouksen pääsihteeri
Piispanviran tehtävänä on viedä eteenpäin todistusta Jeesuksesta Kristuksesta Pyhän Hengen avulla, jonka hän on saanut kätten päällepanisen yhteydessä. ”Tradere” eli antaa eteenpäin, aivan kuten apostolitkin. Lisäksi hän vaalii kirkon ykseyttä ja toimii sakramenttien ylimpänä valvojana omassa hiippakunnassaan. Paimensauvansa avulla hän pitää laumaansa koossa ja suojelee sitä. Reformaattorit ovat puolestaan antaneet esimerkin kirkon uudistamisesta. Tradition eteenpäinviemisen ja uudistumisen välillä on jännite, jota piispojen on pyrittävä hoitamaan, niin että viimekädessä olisi yksi paimen ja yksi lauma.