Kirkko elää epävarmuuksien ajassa. Tämän tuo esiin jo pääotsikossaan Kirkon nelivuotiskertomus 2020–2023, tuo Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön tuottama runsas ja ansaitusti paljon huomiota saanut tietopaketti.
Kielen kanssa työskenteleville tämä herättää kysymyksen, millaisia ”kielenkääntäjiä” olemme omassa työssämme. Millä tavoin Raamatusta ja kirkon traditiosta nouseva kieli törmää yhteen nykyarjen kanssa, kun kuvitellun yhtenäiskulttuurin varaan ei voi enää rakentaa?
Nelivuotiskertomuksen luvussa 4 (s. 98–119) Kimmo Ketola analysoi laajaa tutkimusaineistoa ja luokittelee sen taustalla hahmottuvan moninaisuuden neljäksi kirkolliseksi arvo-orientaatioksi. Nelijako on erittäin havainnollinen ja herättää monenlaisia ajatuksia. Raamatuntutkijana houkuttaa tehdä näihin orientaatioihin pikasukellus ”raamatullisen kielen” näkökulmasta.
Julistusorientaatio
korostaa evankeliumin levittämistä, Jumalan sanan julistusta. Silloin sanat ovat tärkeitä, uskon sisältö ja ydin tiivistyy tiettyihin ydinsanoihin. Selkeää, identiteettiä vahvistavaa.
Mutta selkeydellä on hintansa. Tuleeko silloin Sanan kirkosta sanojen kirkko? Pannaanko yksittäiset sanat kantamaan kohtuuttoman raskasta kuormaa, ikään kuin kaikki riippuisi siitä, miten uskoa kielellistetään? Kysymys vallasta nousee esiin: Kenellä on tulkintaetuoikeus, oikeus valita ”oikeat” sanat? Jeesus on vastaus – mikä olikaan kysymys?
Jos itse orientoidun julistuksellisesti, löydän evankeliumeista Jeesuksen, joka kerta toisensa jälkeen aloittaa painokkaasti: ”Minä olen…” Johannes painottuu. Ja Paavalistakin tykkään.
Samalla minun täytyy kysyä itseltäni: Millaisena kielenkääntäjänä toimin? Miten hahmottelemani sanojen maailma suhtautuu ympäröivään todellisuuteen? Jääkö uskon kieli elämästä irralliseksi kielipeliksi, omalakiseksi puhemaailmaksi? Tarkoittaako tunnustukseen sitoutuminen sitä, että opetan, mitä tarkoittaa ”vanhurskaus” – Agricolan uudismuodoste, joka on eriytynyt teologisen kielen erityissanaksi? Ja siitä edelleen johdettuna ”uskonvanhurskaus” kristillisen uskon kirkkaimman helmen sanoituksena – joka kenties ensi alkuun näyttäytyy vähän sameapintaisena helmenä, mutta kyllä se siitä kirkastuu kun sitä riittävästi opetetaan ja sanallisesti hiotaan?
Yhteiskuntaorientaatio
korostaa kestävää elämäntapaa, rohkeita toimia köyhyyden vähentämiseksi, vähemmistöjen puolustamista, oikeudenmukaisuutta.
Silloin sanoja vaaditaan tilille, erityisesti suhteessa tekoihin. Kuinka usein kauniit sanat peittävät alleen sen, ettei niiden maalaama ideaalinen kuva kuitenkaan todellistu aktiiviseksi toiminnaksi? Mitkä sanat pystyttävät raja-aitoja, mitkä taas kaatavat niitä? Jälleen kysymys vallasta nousee esiin: miten on mahdollista, että samoja havaintoja toimintaympäristöstä voidaan sanoittaa hyvin erilaisin, jopa keskenään päinvastaisin sanoin? Huomaan, että kieltä tosiaankin voidaan kääntää – ja vääntää – moneen suuntaan.
Jos orientoidun yhteiskunnallisesti, löydän profeetoilta dynamiittia ja evankeliumeista poliittisen Jeesuksen, joka kaataa rahanvaihtajien pöydät ja myös tuntuu puhuvan yllättävän paljon talouskysymyksistä, ekonomiasta (kr. oikonomia). Synoptiset evankeliumit tuottavat välillä kohtikäyviä yllätyksiä. Jeesus ei puhukaan ”minä olen”, vaan hän puhuu siitä, millainen on Jumalan (tai taivasten) valtakunta. Eikä se jää pelkästään tuonpuoleiseksi.
Ja se ”vanhurskaudeksi” aiemmin käännetty sana (hepr. tsedaqa, kr. dikaiosyne) näyttäytyy nyt oikeudenmukaisuutena, oikeamielisyytenä, reiluutena. Se on konkretiaa, se on toimintaa, se on politiikkaa.
Yhteisöorientaatio
korostaa tarvetta vetäytyä hiljaisuuteen, syventyä hengellisesti, muokata yhteisöllisyyttä kodinomaiseksi ja kohdata pyhää kirkon liturgisessa elämässä.
Silloin sanat kaikuvat symbolien tavoin. Saatan mietiskellä yhtä yksittäistä sanaa ja tarkkailla, mitä tunteita se minussa herättää. Väitelauseiden kieli antaa tilaa runouden kielelle, monet sanat harvoille sanoille.
Jos orientoidun yhteisöllisesti, löydän evankeliumeista Jeesuksen, joka vetäytyy yksinäisyyteen lepäämään ja rukoilemaan – ja sitten palaa yhteisön keskelle. Ja aikamoinen yhteisö se onkin, pöytäseurueeseen tuntuu mahtuvan jos jonkinlaista väkeä.
Kielenkääntäjänä huomaan silloin kyseleväni, millaiset sanat kutsuvat mukaan, millaiset taas sulkevat ulos. Kuinka paljon väljyyttä sanoituksiin mahtuu? Ja missä kulkee kulloinkin se veteen piirretty viiva, joka erottaa yhteisöllisyyden ja sisäänpäinlämpiävyyden?
”Vanhurskauden” asemesta vastaavat alkukielten sanat alkavat nyt saada harmoniaan viittaavia sävyjä. Tsedaqa ja dikaiosyne merkitsevät nyt sitä, että asiat ovat edes jossakin määrin paikoillaan: yksilöllä on oma, hyvä paikkansa yhteisössä, ja yhteisöjen toiminta tähtää yhteisen hyvän lisääntymiseen.
Dialogiorientaatio
etsii vuorovaikutusta sekä erilaisten kristillisten yhteisöjen kanssa että myös laajemmin muiden uskontojen kanssa.
Silloin sanojen merkitys vertautuu äidinkielen arvoon. Olen oppinut yhden kielen (tai jotkut onnekkaat parikin kieltä) äidinkielenä, ja se on sydämeni kieli. Sen avulla pystyn kaikkein vivahteikkaimmin ilmaisemaan, mitä ajattelen, mistä unelmoin, mitä tunnen. Toinen puhuu minulle vierasta kieltä, mutta olisi mieletöntä väitellä siitä, kumman kieli on oikeampaa. Kielenkääntäjänä pikemminkin ihmettelen ja ihailen sitä, kuinka jokainen kieli kantaa mukanaan sellaisia kulttuurisia ulottuvuuksia, joita ei pysty täysin kääntämään toiselle kielelle. Ja silti ymmärrys yli kielirajojen on aivan hyvin mahdollista.
Jos orientoidun dialogisesti, löydän Jesajan kirjan loppuluvuista orastavaa universalismia ja evankeliumeista rajoja ylittävän Jeesuksen, joka kohtaa niin kanaanilaisen kuin samarialaisen naisen, tai Pietarin, joka Corneliuksen myötä oppii, ettei mikään ihmisryhmä ole Jumalalle vieras tai muukalainen.
”Vanhurskauden” asemesta tsedaqa ja dikaiosyne näyttäytyvät sellaisena ihanteena, joka tuntuu kuuluvan kaikkien ihmisyyteen uskonnosta tai mistään muustakaan taustamuuttujasta riippumatta. Jokainen ihminen (ei vain kristitty) on Jumalan kuva, ja jokainen ymmärtää intuitiivisesti, mikä yleensä on reilua (hepr. tsaddiq, kr. dikaios) ja mikä taas epäreilua. Jumala on reilu ja hänen hyvyytensä avara – mitäköhän siitä siis pitäisi päätellä?
Yhteenvetona: kaikki kieli on käännöskieltä
Meksikolainen Nobel-kirjailija Octavio Paz on sanonut: ”Kun opimme puhumaan, alamme oppia kääntämään.” Kun lapsi oppii omaa äidinkieltään, hän samalla oppii kääntämään omia, lähtökohtaisesti nonverbaaleja havaintojaan ja kokemuksiaan kielellistettyyn muotoon. Kaikki kielenkäyttö merkitsee kielenkääntämistä, eikä mikään kirjoitettu tai puhuttu teksti oikeastaan ole ”alkuperäinen”.
Tämä pistää teologin pienelle paikalle. Suuret sanat, joita kuvittelen omistavani, eivät ole minun. Eivätkä parhaatkaan sanat ole yhtä kuin Jumalan todellisuus – ne ovat vain väline, joka asettuu minun ja maailman väliin.
Mitä tästä päättelisin? Voin huokaista kyynisesti Saarnaajan tavoin: turhuuksien turhuus, mitä väliä paljoilla sanoilla on.
Mutta voin myös huokaista vapautuneesti: jos mikään sanoitus ei ole absoluuttinen, silloinhan minulla on sitä suurempi vapaus leikitellä erilaisilla sanoilla, kokeilla erilaisia ilmaisumuotoja, etsiessäni 2020- ja 2030-luvun uskonnollista kieltä.
Aika on hiljaisuudella ja aika on runoudella, aika on julistaa ja aika on aktivoitua yhteiskunnallisesti, aika on olla yhteisöllinen ja aika käydä dialogia. On varmuuksien aika, ja on epävarmuuksien aika. Mutta niin kauan kuin ihmisiä maan päällä elää, aina on kielen kääntämisen aika.
Mika Aspinen
raamattuteologian kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus