Tämä kohtuullisen ymmärrettävä luonnehdinta löytyy Kalle Päätalon Iijoki-sarjasta. Uittotyömaan työntekijät kuvailevat johtajaansa uusille palkatuille. ”Vaikka senhän näkköö jo siitä, kun katotta miten se pittää tupakkia suussaan. – Onpa perkele paperossi pystyssä! Siitä siihen, että ei käräytä kulumakarvojaan”, jatkuu keskustelu.
Kuvaus sijoittuu 1930-luvun Kainuuseen. Ihmisen leipä on tiukassa. Kovalla työllä sen saa. Joka kevät puut kulkevat jokia ja ihmiset niiden varsia. Joidenkin viikkojen ajan, yötä ja päivää, märkänä ja vähällä ruualla. Päätalon uittokuvaukset ovat kaukana laulujen tukkilaisromantiikasta. Mutta hienoa tekstiä ne ovat ihmisen työstä, työpaikan ihmissuhteista ja työn merkityksestä.
1930-luvun uittotyömaata seuraillessa syntyy hämmentävä ajatus. Jo silloin on tiedetty, mitä on hyvä johtaminen. Vieläkin hämmentävämpää on, että hyvä johtaminen näyttää olevan samaa aikakaudesta riippumatta. Jatkuvasti ilmestyy hyvän johtamisen oppeja ja niistä tehtyjä kirjoja. Kouluttamattomat ihmiset 1930-luvun korpimailla tiesivät jo kaiken olennaisen.
Johtajan suussa pystyssä käryävä paperossi kuvaa asennetta, josta syntyy huonoa jälkeä. Ylpeys, oman aseman korostaminen, työntekijöiden kunnioittamisen puute ja kaikki sellainen ei toimi. ”Hän oli tavattoman tärkeän ja tympeän oloinen ja puhui jatkuvasti ärähtelemällä ja kuin nälvimällä”, kuvailee Päätalo huonoa johtajaa. ”Kuulemma oikein vittumainen”, ei sitä turhan takia eikä kaikista sanota.
Jokivarsien ihmiset arvostivat johtajia, jotka olivat ”asiallisia ja romakoita”. Tällaista edusti Hiltu-Jakki, jonka roikkaan haluttiin. Hän ei ollut arvostettu sen vuoksi, että hänen johdossaan olisi päässyt helpolla. Jos joku pinnasi ja laiskotteli, hän sai varmuudella kuulla rumia sanoja johtajansa suusta. Jakin roikkaan haluttiin, koska siinä sai tehdä kunnolla töitä, pikkuasioiden ympärillä ei nyhrätty, hyvästä työstä ei nuukailtu kehua, työt jaettiin oikeudenmukaisesti ja työntekijää arvostettiin. Hiltu-Jakki myös puolusti vankasti omiaan vääryyksiä vastaan. Ja saattoipa hän palkata roikkaansa heikkokuntoisen työntekijän, ihan sosiaalisista syistä, ei ollut Jakin porukka pelkästään vahvojen ja pystyvien.
Kaikesta tuosta syntyi syrjäisen joen rannalle hyvä työilmapiiri. ”Ennen muuta Jaakko Hiltulan roikassa oli aina railakka meno päällä kielenkäyttöä myöten.” Johtaja tykkäsi tehdä töitä, työntekijät tykkäsivät myös. Molemmat arvostivat toisiaan. Syntyi hyvää jälkeä ja tulosta. Välillä jokivarren ihmiset ylittivät itsensä ja tekivät enemmän kuin olisi tarvinnut. Toisaalta osattiin paikan tullen ottaa myös rennosti ja jutella mukavia. Aina ja kaikkialla on tiedetty, mistä hyvä työ ja johtaminen syntyy.
Kainuulaisen joen laitamilla työssään pyörähtelevät saavat kyselemään. Millainen olen johtajana? Millainen olen työntekijänä? Millainen työyhteisö meillä on? Olenpa sitten missä roolissa hyvänsä. Sellainen peiliin katsomisen paikka. Samalla olisi tärkeää muistaa, että muutos on mahdollinen. Ihminen voi muuttua, työyhteisö voi muuttua. Ja sekin on työtä, muuttaa itseään. Tänään oikein vittumainen voi huomenna olla arvostettu.
Markku Tynkkynen
kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus