Pitääkö aina kehittää?

Julkaistu 16.10.24 | Sirkku Tukiainen
Keskeneräisyys ja uteliaisuus.

Kehittämispuhetta riittää kaikilla aloilla. Kehittämisestä on positiivisten kaikujen ohella alkanut ikävästi tulla kiertoilmaisu negatiivisille asioille, kuten palvelujen heikentämiselle.

Kirkon henkilöstökoulutuksessa kehittäminen on tärkeä käsite, joka siinäkin yhteydessä herättää mielikuvia moneen suuntaan. Motivaatiota ja iloa, työläyden tunnetta ja stressiä. Miksi kehittäminen on niin keskeistä?

Mikä kehittyy henkilöstökoulutuksessa?

Oppiminen tuottaa muutosta. Muutos konkretisoituu uutena näkökulmana, ajatteluna, taitona, työskentelytapana, mitä kulloinkin ollaan vahvistamassa. Jos mikään ei kehity, opiskelu ei ole mielekästä.

Olennaista on, mihin tavoitteisiin koulutuksessa pyritään. Millaista oppimista tavoitellaan, ja miten oppimisen luoma muutos siirtyy työhön. Kahden tunnin webinaarin tavoitteet on mitoitettu siihen raamiin sopiviksi, kun ne on realistisesti mietitty. Pitkän koulutusprosessin mahdollistama oppiminen asettuu omaan mittakaavaansa, yhtä tärkeää on siinäkin tavoitteiden realistisuus.

Koulutuksen mahdollistama oppiminen ja muutos on yksilön kokemus, mutta sen ei pidä jäädä vain yksilön pääomaksi: työhön löydetty uusi näkökulma tai ote vaikuttaa työyhteisöön ja toivottavasti työn tekemisen tapaan. Tässä kohtaa on kuitenkin parantamisen varaa – monissa työyhteisöissä jää vähälle yhteinen suunnittelu sen suhteen, mitä osaamista työyhteisössä tarvitaan lisää, ja miten koulutuksella hankittua osaamista yhdessä hyödynnetään. Lisää yhteistä puhetta!

Erityiskoulutuksissa tavoitteena on kehittävän työotteen rakentuminen ja vahvistuminen. On tärkeää tuntea riittävästi ympäristöä, jossa liikkuu, ennen kuin voi luoda uusia reittejä ja ohjata muita. Asiantuntijuus rakentuu peruskoulutuksen päälle hyvän perehdytyksen, työn tekemisen ja vuorovaikutuksen kautta. Kun hyvä pohja on luotu, tulee aika syventää. Siinä vaiheessa erityiskoulutukset palvelevat uuden löytämistä ja oman kehittävän työotteen luomista.

Millaista todellisuutta sana luo?

Kehittäminen on syvemmälle menemistä, uutta vahvuutta ja laajemmalle näkemistä – nämä sanat kuulostavat ainakin itselleni kiinnostavilta. Silloin on aina kyse siitä, että työntekijän kyvyt ja taidot uudistuvat jollain alueella, että ajattelutapaan löytyy uusia vinkkeleitä, ja rohkeus kokeiluun saa kannustusta.

Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikössä etsittiin taannoin oppimisajattelulle uusia tiivistyksiä. Yksi tärkeistä muotoiluista on kuvassa: keskeneräisyys ja uteliaisuus. Valmiiksi saatu ei enää itsestään muutu. Keskeneräinen on kiinnostavaa.

Yksi kehittämisen tavoite on, että osallistujan kokemus työn merkityksellisyydestä vahvistuu. Siinä liikutaan motivaation, uusien ideoiden ja työn imun alueilla. Koulutukseen hakeutuessaan moni osallistuja kuvaa lähtötilannettaan vanhoihin raiteisiin ja rutiineihin keskittyvänä. Tärkeitä työn tekemisen peruspalikoita, mutta kun on tullut aika nyrjäyttää vanhaa järjestystä jollain tavalla, on tilaa kehittämiselle.

Tilaa ja aikaa?

Kehittäminen ja kehittyminen ovat vaivannäköä. Koulutuksen osallistuja on yleensä varautunut ja motivoitunut tähän, muuten ei kannata koulutukseen toki lähteäkään. Ei ole kuitenkaan helppoa arvioida, paljonko työtä koulutus vaatii. Työnantajalle ja työyhteisölle ei ole aina helppoa mieltää, että koulutus teettää töitä, ja se vaikuttaa työntekijän muuhun panokseen. Jos asiaa ei ole puhuttu riittävästi auki, kaikilla voi olla epäselvä olo.

Kehittämisen mielekkyys löytyy silloin, kun hyöty tulee näkyviin työn arjessa. Kun ihmiset, joiden kanssa ja hyväksi työtä tehdään, hyötyvät. Yksilösuoritusten perinne kirkossa ei tue riittävästi yhteistä kehittämistä, muutoksen aika on viimeistään nyt.

Kehittämisen ahdistus erityiskoulutuksessa liittyy yleensä ajankäytön ohella kehittämistehtävään formaattina. Monelle nousee mieleen opinnäytetyön tai pro gradun pusertamisen aikanaan tuottama ahdistus. Tätä pyritään purkamaan, ja löytämään työelämälähtöisen kehittämistehtävän luovat mahdollisuudet. Kehittäminen dokumentoidaan niin, että se on muiden kanssa jaettavissa, mutta siitä ei kannata rakentaa ylittämätöntä kynnystä. Maaliin kyllä pääsee.

Miten toivo elää?

Syvästi henkilökohtainen kysymys, mutta samalla työn, työyhteisön ja laajempien yhteisöjen kysymys. Miten jaksan, minkä pitää muuttua, että jaksamme eteenpäin? En usko päälle liimattuihin temppuihin tai näennäiseen kehittämiseen. Paremmalta tuntuu silloin, kun katsotaan todellisuutta rauhassa, tosiasioita torjumatta, ja suuntaudutaan siltä pohjalta tulevaan. Sitä voi koulutuskielellä kutsua kehittämisosaamiseksi, tai tavallisemmalla kielellä realistiseksi toivoksi. Yhteinen ajattelu, vertaisuus ja uuden etsiminen vahvistavat tätä. Polkuja eteenpäin hahmottuu, ja se on toiveikas asia.

Sirkku Tukiainen.

Sirkku Tukiainen
sielunhoidon kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Viritystä ajatuksiin: