Läheinen ystäväni kuoli koronaviruksen seurauksena maaliskuun lopulla. Uusimaa oli eristetty, eikä minulla ollut mahdollista toimittaa hautaan siunaamista rajan takana. Seurakunnan kirkkoherra toimitti siunaamisen ja teki sen hyvin koskettavalla ja omaisia lohduttavalla tavalla. Ja mikä erityisen ilahduttavaa, hän videoi koko toimituksen kaikkine muistopuheineen. Sain tallenteen vainajan tyttäreltä ja saatoin itsekseni hiljentyä seuraamaan toimitusta jälkeenpäin. Muistot kulkivat vuosikymmenien taakse ja nenäliinapaketeille oli käyttöä. Vaikka minulla ei ollut mahdollisuutta surra yhdessä omaisten kanssa hautajaisissa, sain käydä läpi jotain äärimmäisen tärkeää jälkeenpäin.
Seurakuntien ja seurakuntalaisten arki on muuttunut koronapandemian aikana emmekä vielä tiedä kuinka kauan poikkeusoloissa eletään. Seurakunnissa on löydetty lukemattomia uusia tapoja tehdä työtä silloin kun perinteinen kokoava toiminta ei ole mahdollista. Seurakunnat ovat oppineet laajasti käyttämään erilaisia etätyövälineitä. Jumalanpalvelusten striimaus ja sähköinen viestintä on kehittynyt huimin askelin. Eri työaloilla on löydetty uusia tapoja toteuttaa kirkon perustehtävää. Viime kuukausien aikana on syntynyt uusia laajoja virtuaalisuuteen perustuvia yhteistyö- ja asiantuntijaverkostoja. Se, mikä ennen tuntui kohtuuttoman vaikealta nettitouhulta, onkin muuttunut arkipäiväksi. Kirkollisiin toimituksiinkin voi osallistua, vaikka ei voi voisikaan osallistua. Siitä sain itkeä ja iloita.
Kirkkojen ahdinko ja solidaarisuus
Pandemia on maailmanlaajuinen ja siten se koskettaa myös kirkkoja ympäri maailmaa. Poikkeusoloissakin kirkot tarjoavat tukea ja apua niille, joita tuntematon sairaus pelottaa tai jotka ovat sairastuneet, sekä niille, jotka surevat kuolleita omaisiaan. Monissa maissa kirkot tarjoavat myös käytännön tukea ja sosiaalipalveluja sekä terveydenhoidon palveluja. Lisäksi kirkoilla voi olla tärkeä rooli pandemian aiheuttaman leimautumisen torjunnassa ja yhteiskunnallisessa vaikuttamistyössä. Kun kirkon työntekijät toimivat läheisessä yhteydessä seurakuntalaisiin ja muihin yhteisönsä jäseniin, he ovat itse erityisen alttiita virukselle. Silti he toteuttavat saamaansa tehtävää.
Siellä missä se on mahdollista, kirkoissa on kehitetty uusia toimintamalleja samaan tapaan kuin meillä. Lukuisat kirkot elävät kuitenkin sellaisissa oloissa, joissa esimerkiksi kokoontumisrajoitusten noudattaminen johtaa suuriin ongelmiin. Jos seurakuntien ensisijainen tulonlähde on suuria joukkoja kokoavan jumalanpalveluksen kolehti, kirkon ovien sulkeminen ajaa seurakunnan taloudelliseen ahdinkoon. Ollaan vaikeiden valintojen edessä. Esimerkiksi monissa Afrikan maissa ne valinnat tehdään olosuhteissa, joissa ei ole toimivaa terveydenhoitojärjestelmää edes normaalioloja varten.
Luterilainen maailmanliitto on perustanut erityisen hätäapurahaston, jonka kautta se pyrkii tukemaan erityisen vaikeassa tilanteessa olevia jäsenkirkkojaan. Kirkot voivat hakea tukea hankkeisiin, joilla ennaltaehkäistään pandemian leviämistä ja joilla voidaan turvata edes kirkkojen toiminnan perustaso. Luterilaisten kirkkojen keskinäisen solidaarisuus on erityisen tärkeää olosuhteissa, joissa pandemia runtelee entuudestaankin hyvin haavoittuvia alueita.
Venäjällä kirkot taas kiinni
Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirillin oli tarkoitus vierailla Suomessa toukokuun alussa. Vierailukutsu on kolmen kirkon yhteinen: kirkkomme lisäksi kutsujina olivat Suomen ortodoksinen kirkko ja Katolinen kirkko Suomessa. Vierailun yksityiskohtia hiottiin vielä maaliskuun alussa, samoin toukokuun puoliväliin sovittua oppikeskustelua Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Oppikeskustelujen yhteydessä oli tarkoitus juhlistaa kirkkojen teologisen dialogin 50-vuotista taivalta Turussa, jossa oppikeskustelut pidettiin ensimmäisen kerran vuonna 1970. Molemmat tapahtumat jouduttiin kuitenkin siirtämään tuonnemmaksi, eikä ajankohtaa ole vielä mahdollista määrittää.
Venäjällä koronapandemian vastaisiin toimenpiteisiin ryhdyttiin jonkin verran myöhemmin kuin Suomessa. Tämä koski myös Venäjän ortodoksisen kirkon antamaa ohjeistusta. Ensin patriarkka vetosi seurakuntalaisiin maaliskuun lopulla, että he pysyisivät kotonaan eivätkä osallistuisi jumalanpalveluksiin. Piispat saivat kuitenkin päättää, suljettaisiinko kirkot kokonaan vai ei. Ortodoksien pääsiäisen edellä patriarkalta tuli kuitenkin tiukempi vaatimus siitä, että jumalanpalveluksiin ei tule osallistua. Ohjeistus on samantapaista kuin meillä, mutta historia on erilainen.
Kirkon johtajalle on Venäjällä kova paikka kieltää seurakuntaa kokoontumasta yhteen. Vuosikymmeniä kommunistivalta piti huolen tästä kiellosta. Se sulki kirkkoja ja muutti niitä ”hyödyllisempään” käyttöön kuten elokuvateattereiksi, viljasiiloiksi, luontotaloiksi, ammusvarastoiksi, klubitiloiksi, jne. Ammattiateisteilla riitti mielikuvitusta siinä, mihin kaikkeen käyttöön kirkkorakennus oli muutettavissa. Lukuisat kirkot hävitettiin kokonaan. Esimerkiksi Moskovan keskustasta Stalinin käskystä tuhottiin Kristus Vapahtajan katedraali räjäyttämällä se maan tasalle. Kirkon marmoreita kuitenkin ”kierrätettiin” läheisen metroaseman seinälaatoiksi.
Kommunistivalta kaatui ja Neuvostoliitto hajosi vuoden 1991 lopulla. Kristus Vapahtajan katedraali rakennettiin uudelleen entiselle paikalleen. Ehti kulua vajaat 30 vuotta uskonnonvapautta, kun patriarkka Kirill joutui itse sanomaan, että kirkkoihin ei pidä kokoontua.
Maailmanlaajuinen pandemia vaikuttaa kirkkojen elämään eri tavoin eri puolilla maailmaa. Se kohdataan erilaisista lähtökohdista ja erilaisista historiallisista taustoista käsin. Suuren epävarmuuden keskellä on luonnollista, että katse kääntyy ensin läheisiin ja siihen, miten he pärjäävät, ja siihen miten suomalainen yhteiskunta ja kirkkomme pärjäävät. Samalla on tärkeä muistaa, että olemme osa laajempaa kokonaisuutta sekä yhteiskuntana että kirkkona. Apostoli Paavali muistuttaa:
”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.”
1 Kor. 12:26
Kimmo Kääriäinen
Kirkkoneuvos
Kirkon ulkoasiain osasto, Kirkkohallitus