Kansainvälisen uskontososiologijärjestön ISSR:n 34. konferenssi järjestettiin heinäkuussa Lausannessa Sveitsissä. Konferenssin teemana oli ajankohtainen ”Uskonto, yhteistyö ja konfliktit monimuotoisissa yhteiskunnissa”.
Teemansa mukaisesti iso osa konferenssin esitelmistä käsitteli huntukiistoja, uskonnollisia ääriliikkeitä ja islamofobiaa. Hieman yllättäen eniten kuulijoita vetivät kuitenkin maallistumista ja sitä koskevia teorioita käsittelevät sessiot. Osaltaan tähän vaikutti se, että hiljattain on saatu päätökseen useita laajoja kansainvälisiä tutkimushankkeita, joissa on arvioitu uudelleen teorioita modernisaation vaikutuksista uskontoon.
Tutkijoiden kiinnostus maallistumiseen lisääntyy
Uskontososiologien lisääntynyt kiinnostus sekularisaatioteorioita kohtaan on itse asiassa varsin ymmärrettävää. Tutkijoiden käytettävissä on nykyään huomattavasti parempia empiirisiä ja kansainvälisiä tutkimusaineistoja kuin aiemmin. Niiden, usein yli kolmen vuosikymmenen taakse ulottuvien kyselyaineistojen perusteella teorioita voidaan koetella huomattavasti kurinalaisemmin kuin 1960–70-luvuilla, jolloin sekularisaatioteorioita kiihkeimmin kehiteltiin.
Toinen syy sekularisaatioteorioiden paluuseen on epäilemättä se, että niin monet aineistojen esiin tuomat todisteet puhuvat maallistumisen puolesta. Esimerkiksi kansainvälisen World Values Survey -aineiston mukaan EU:n perustajiin kuuluvien yhdeksän maan kansalaisista 86 prosenttia ilmoitti kuuluvansa johonkin uskontoon vuonna 1981, kun vastaava luku vuonna 2008 samoissa maissa oli enää 66 prosenttia. Vähintään kuukausittain uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuvien osuus oli samana ajanjaksona laskenut 36 prosentista 25 prosenttiin.
Kuva maallistumisesta monimutkaistuu maavertailussa
Laajat kansainväliset aineistot tarjoavat myös mahdollisuuden testata teorioiden toimivuutta hyvin erilaisissa kulttuurisissa, yhteiskunnallisissa ja poliittisissa olosuhteissa. Entuudestaan tiedetään, että eri kulttuurialueilla uskontojen kehitys on ollut hyvin erilaista. Maakohtaiset tarkastelut paljastavat, että edes Euroopan osalta kehitys ei ole niin yksioikoinen kuin kokonaiskuvasta voisi päätellä.
Pariisin yliopiston sosiologian professori Claude Dargent on analysoinut tarkemmin European Values Study -aineistoja vuosilta 1981–2008 ja jakanut Euroopan maat kolmeen pääryhmään uskonnollisuuden muutossuuntien perusteella.
Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat maat, joissa on tapahtunut uskonnollisuuden selvää heikkenemistä sekä kuulumisen että osallistumisen suhteen. Tällaisia ovat Ranska, Belgia, Espanja, Irlanti, Tsekin tasavalta, Kroatia, Iso-Britannia, Ruotsi, Norja ja Suomi.
Toiseen ryhmään kuuluu maita, joissa uskontoihin kuuluminen ja osallistuminen on joko pysynyt vakaana tai osoittanut heilahteluja molempiin suuntiin. Tähän ryhmään kuuluu sellaisia maita kuin Italia, Malta, Puola, Kreikka, Portugali, Itävalta, Luxemburg, Slovenia, Saksa, Tanska, Islanti, Alankomaat ja Unkari.
Kolmannessa ryhmässä on maita, joissa uskontoihin kuuluminen on lisääntynyt. Tähän ryhmään kuuluu pääosin itäisen Euroopan maita, kuten Bulgaria, Romania, Slovakia, Viro, Latvia, Liettua, Valkovenäjä, Venäjä, Ukraina ja Turkki.
Tarkastelusta ilmenee, että vain vähemmistössä Euroopan maita maallistuminen on ollut selkeää ja johdonmukaista. Tästä nousee teoreettinen haaste: mikä selittää maiden välisiä eroja, kun taustalta ei aina voida osoittaa historiallisia, yhteiskunnallisia tai poliittisia tekijöitä? Itä-Euroopan kehityksen voidaan esimerkiksi ajatella selittyvän pääosin kommunismin romahtamisen jälkeisellä ideologisella tyhjiöllä, joka teki tilaa uskontojen paluulle. Mutta kuinka monta vuosikymmentä tätä selitystä voidaan käyttää?
Maallistuminen ja kirkot
Mitä merkitystä näillä havainnoilla maallistumisesta sitten on kirkoille ja muille uskonnollisille yhteisöille? Voidaan tietenkin ajatella, että kirkon tehtävä on ajaton ja muuttumaton, ja sen kannalta on yhdentekevää, miten ympärillä oleva maailma muuttuu. Näkökanta kuitenkin rampauttaa kirkon missionaarisen luonteen. Kirkon sanoman välittämisen kannalta ei ole lainkaan yhdentekevää, tunnistetaanko yhteiskunnassa ja ihmisten ajattelussa tapahtuvat muutokset ja niiden syyt oikein vai väärin.
Perinteisen sekularisaatioteorian perusajatus oli, että yhteiskunnan modernisaatio johtaa uskonnon asteittaiseen, mutta enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti tapahtuvaan syrjäytymiseen sekä yhteiskunnan rakenteista että ihmisten elämästä. Mikäli ajatus pitää paikkansa, kirkkojen olisi oman olemassaolonsa turvatakseen asetuttava vastustamaan modernisaatiokehitystä sen kaikissa ulottuvuuksissa.
Refleksimäinen yhteiskunnallisten muutosten vastustus onkin ollut monille kirkoille tunnusomainen piirre. Esimerkiksi katolinen kirkko teki pitkälti edellä kuvatun mukaisen tulkinnan modernisaatiosta aina Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen (1962–1965) saakka. Monissa asioissa se on luterilaisia kirkkoja traditionalistisempi edelleen. Silti myös monet katoliset maat maallistuvat.
Mutta entäpä, jos teoria onkin virheellinen? Monet todisteet puhuvat sen puolesta, että uskonnollisuus on kiinteämmin osa ihmisyyttä kuin varhaiset sekularisaatioteoreetikot ajattelivat. Esimerkiksi sellaisissa asioissa kuin uskonnon tärkeys elämässä, Jumalan tärkeys elämässä tai uskonnollisen seremonian tärkeys kuoleman yhteydessä, ei ole nähtävissä merkittäviä muutoksia edes eurooppalaisissa aineistoissa. Esimerkiksi alussa mainittujen yhdeksän varhaisen EU-maan nuorista aikuisista 37 prosenttia piti Jumalaa tärkeänä elämässään vuonna 1981, mistä se kasvoi 40 prosenttiin vuonna 1999, palatakseen 36 prosenttiin vuonna 2008 (EVS).
Maallistumista koskevat havainnot voidaan yhtä hyvin selittää kulttuurisena siirtymänä, jossa uskonnon merkitys osana yhteiskuntaa ja yksilöiden elämää on hakeutumassa uuteen paikkaan ja uudenlaisiin rakenteisiin. Tässä skenaariossa kirkkojen jäsenmäärä ja uskonnollinen aktiivisuus ovat modernissa yhteiskunnassa hakeutumassa tasolle, joka heijastelee vapaita valintoja tekevien yksilöiden kokemusta kirkon ja uskonnollisen elämän relevanssista itselleen. Yhteiskunnallisen muutoksen lisäksi tähän vaikuttaa myös kirkkojen oma toiminta sekä kyky viestiä sanomastaan.
Niinpä kirkkojen ensisijaisena tehtävänä on torjuntataistelun sijaan uskonnon merkityksen uudenlainen sanoittaminen yksilölle ja yhteiskunnalle. Se haastaa myös kirkon omiin rakenteisiin piintyneiden traditioiden kriittiseen tarkasteluun. Tehtävä kannustaa kirkkoja panostamaan teologiseen työskentelyyn, jossa yhteiskunnallinen konteksti ja inhimillisen elämän haasteet modernissa yhteiskunnassa otetaan vakavasti.
Kimmo Ketola
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus
Lisätietoa:
Bréchon, Pierre & Gonthier, Frédérick (eds.): European Values: Trends and Divides Over Thirty Years. (Leiden: Brill, 2017)
Furseth, Inger (ed.): Religious Complexity in the Public Sphere: Comparing Nordic Countries (London: Palgrave, painossa)
Pollack, Detlef & Rosta, Gergely: Religion and Modernity: International Comparison (Oxford: Oxford University Press, ilmestyy syksyllä)
European Values Study
World Values Survey