Matti Kassila: Pastori Jussilainen 1955 © KAVI / Suomen Filmiteollisuus SF Oy
Matti Kassila: Pastori Jussilainen (1955)
”…on paksu kovasti”, lohkaisi Valter Juva kääntäessään Gustaf Frödingin (1860–1911) säkeen “Våran prost är rund som en ost”. Juvan käännös on täysosuma. Hauska riimi nojaa tyypittelyyn, jollaisena papit kirjallisuudessa tai elokuvassa on totuttu kuvaamaan.
Frödingin aikalainen, suomenruotsalainen kirjailija Gustaf von Numers (1848–1913), tyypitteli oman rovastinsa mainioon komediaan Pastori Jussilainen. Teksti on yli sadan vuoden takaa, ja sitä esitetään yhä.
Näytelmä sijoittuu 1800-luvun lopun nimettömään savolaiskylään. Kirkkoherra, pastori Elias Jussilainen, on patriarkaalisen pappisihanteen koominen perikuva. Tapahtumat käynnistyvät kahden rintaman hankaluuksilla, pappilan naisväen ja paikkakunnan heränneiden kanssa. Heränneet vastustavat uutta aikaa, ja naisväen siivoustouhut häiritsevät saarnan valmisteluja. Omissa oloissaan pastori unohtuu haaveilemaan Lillistä, vanhasta ihastuksesta.
Ilmoittamatta saapuu vieraisille anoppi ja tuottaa Helsingistä hevoskuormallisen uusia huonekaluja. Anoppi toimittaa hankalan pastorin saarnamatkalle ja ottaa komennon pappilassa. Palatessaan Jussilainen on sovinnollisempi. Itse piispa on kehunut saarnaa. Hän nauttii tyytyväisenä totia ja pienessä hiprakassa ajaa heränneet talostaan. Pyytää heitä vielä tulemaan takaisin kun ovat selvin päin. Aamulla heränneet palaavat. Nyt Jussilainen tarvitsee topakan anopin apua. Yksissä tuumin ja kiivain sanankääntein he ajavat lahkolaiset pappilasta: “…ja ensi pyhänä tulette kirkkoon niin saatte kuulla lisää…”
Repliikki on Matti Kassilan mainiosta filmatisoinnista Pastori Jussilainen vuodelta 1955. Elokuva on mielestäni Kassilan pitkän uran parhaita, ja sitä esitetään nykyisin televisiossakin suurin piirtein vuosittain. Moniin oivalluksiin kuuluu avausjakso, näyttämön rakentaminen ja näyttelijöiden esittely Kansallisteatterin tiloissa. Katsoja virittyy illuusioon teatteriesityksestä, jota filmissä käytetään hyväksi, mm. pitkillä kamera-ajoilla läpi pappilan monihuoneisen interiöörin.
Ohjaajan yhteistyö säveltäjä Heikki Aaltoilan kanssa on tuottanut elokuvaan mainiota musiikkia, muun muassa vanhan ja uuden ajan törmäystä representoivan kuorosodan. Edvin Laine tekee pääosassa melkein elämänsä roolin. Haavekuvaksi jäävä Lilli luo henkilöön välttämätöntä kipeyttä, mitä hyvä komiikka aina tarvitsee. Kaiken kaikkiaan huvinäytelmän pohjalta tuotettu patriarkaalisen pappisihanteen tyypittely Pastori Jussilaisessa ei loukkaa, enkä usko kenenkään pahoittavan mieltään edes elokuvan heränneistä, suvaitsemattomuuden koomisista perikuvista.
Pastori Jussilainen jäi kuitenkin pitkäksi aikaa loistavaksi poikkeukseksi. Filmintekijöillä on näyttänyt olevan vaikeuksia irrottautua yksiraiteisista pappiskuvista, ja pappi on suomalaisessa elokuvassa yleensä jäänyt ammattiroolinsa edustajaksi, ilman aidon ihmisen ominaisuuksia. Papit ovat uskonnollista tematiikkaa ilmentäviä, mutta ennalta arvattavia ja ulkokohtaisia.
Uskonto sisäisenä ja henkilökohtaisena asiana on tietenkin vaativa valkokankaalle tuotettavaksi. Koska papit esiintyvät nykyisin suhteellisen tiheään mediaviihteessä, heille soisi oivaltavampia rooleja, sellaisia kuin Veli-Pekka Hänninen käsikirjoitti Esko Nikkarille Pieneen pyhiinvaellukseen (2000) tai Klaus Härö elokuvaansa Postia pappi Jaakobille (2009). Ennen kaikkea tulisi löytää Pastori Jussilaisen tapaan ihminen kipuineen, vasta sen jälkeen ammatillinen rooli.
Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili