Kuva: Sanna Krook.
Moni alle nelikymppinen pohtii nykyään kirkkoa ja kuulumistaan tähän moninaiseen yhteisöön median kautta. Eri lehtijutut kirkosta ja sen edustajien televisioesiintymiset vaikuttavat joko niin, että omaa mieltä kirvelee ja otsaan tulee ryppyjä tai vaihtoehtoisesti niin, että kirkon arvopohjaa ja sen puolesta puhujia katselee ja kuuntelee kiittäen. Näiden mediakohtaamisten avulla piirtyy usein kuva hyväksynnästä tai vieraudesta. Ketään, ei kirkkoakaan, päästetä helpolla ja tuohtuminen on tunnelmana jokapäiväistä. Kirkosta erotaan ja siihen liitytään.
Yhteisölähtöisessä työssä kirkon nuorisotyönohjaajat, papit ja diakonit kohtaavat useimmiten ja pääosin heitä, jotka ovat niitä pelottavia irrallisia kirkon kontekstissa. Heitä, joita emme tapaa kirkoissa tai seurakunnan tapahtumissa kuin harvakseltaan ja jotka pohtivat kirkkoon kuulumisen mielekkyyttä ylipäätään. Heille kirkko näyttäytyy median, ei niinkään seurakunnan toiminnan kautta.
Oppilaitostyöntekijä tarvitsee herkkyyttä ja kestävyyttä
Esimerkiksi kirkon oppilaitostyöntekijät sulahtavat sellaisiin yhteisöihin, joissa kasvetaan ihmisenä, otetaan kantaa, suhtaudutaan kriittisesti eri instituutioihin ja pureudutaan akateemisuuden tai rationaalisuuden ytimeen. He ovat läsnä siellä, missä kirkon jäsenyyttä ei pidetä itsestäänselvyytenä. Kampusalueilla kirkon kokoava toiminta ei useinkaan ole se toiminnan ja yhteistyön kärki, vaikka kirkko alueella toki jäsentensä kautta läsnä jo onkin. Työ vaatii staminaa ja herkkyyttä, kykyä tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja uskottavaa olemusta niin oppilaitosyhteisössä kuin omankin arvopohjan edustajana. Samalla pitää ymmärtää juuri tämän kontekstin erityisyyksiä ja olla kiinnostunut yhteisön toiminnasta, hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta.
Kuitenkin oppilaitostyönkin keskiössä on ihminen. Hän voi olla vaikkapa opiskelija, jonka ongelmat kasautuvat hallitsemattomaksi kimpuksi sisimpään. Työntekijä, joka kipuilee yt-neuvotteluiden ja rakenneuudistusten keskiössä. Tutkija, joka pohtii miten leipää riittää perheelle vuoden kuluttua. Juuri jätetty tyttö- tai poikaystävä tai hän, joka kipuilee hyväksynnän tai elämän merkityksettömyyden kanssa. Elämää opetteleva nuori, joka ei saa arjesta kiinni. Ulkomailta keskelle pimeyttä saapunut kv-maisteriopiskelija. Oppilaskunta-aktiivi, joka jakaa tekemisen iloa ja suunnittelun sykähdyttävyyttä muillekin.
Samalla työntekijälle näyttäytyy tapahtumarikas ihmisten yhteisö, joka hengittää samaan rytmiin tiettyinä vuodenaikoina ja iloitsee onnistumisista, kehityksestä ja kaikenlaisen hyvän uuden edessä.
Näitä ihmisiä ja ryhmiä kohtaa kirkon oppilaitostyöntekijä yhteisönsä alueella ja usein myös omassa työtilassaan kahdenkeskisessä keskustelussa tai pienryhmän työnohjauksen merkeissä. Tässäkään sielunhoidossa tai ohjauksessa ei kysellä kirkon jäsenyyden tai oman uskon vakauden perään. Ihminen kohdataan omana itsenään, häntä kuunnellaan ja kannatellaan eteenpäin elämässä. Joillekin riittää yksi kerta keskustelua, toiset käyvät useamman kerran. Samalla pohditaan yhdessä, että miten ja kenen kanssa eteenpäin.
Ennen tätä kaikkea on täytynyt luoda laajaa luottamusta. Kirkon työntekijä on näkynyt yhteisössä, ollut mukana rakentamassa sitä. Hän tuntee oikeat tyypit ja hänet tunnetaan. Luottamus syntyy pikkuhiljaa, eikä sen kanssa oikein voi huijata. Moni opiskelija ja työntekijä kertoo hyvistä kohtaamisista eteenpäin ystävilleen ja kollegoilleen.
Hyväksyntä murtaa ennakkoluuloja
Oppilaitostyössä sielunhoito- ja keskustelukerrat ovat lisääntyneet. Monella on ensimmäisellä kerralla kysyvä ilme kasvoillaan. Kaikessa yhteisölähtöisessä työssä tuo katse on tuttu. Se kertoo, mitä kysymyksiä on ihmisellä mielessä: ”Onko ok, että olen täällä? Otetaanko minut täällä vastaan? Hyväksytäänkö vai tuomitaanko? Saanko olla se, kuka olen?”
Vaikka nykyajan nuorten aikuisten sukupolvet ovat globaaleja median suurkuluttajia, luodaan luottamus toiseen ihmiseen ja kirkkoon edelleen myös lähietäisyydeltä. Ennakkoluulot kirkosta tai sen työntekijöistä muuttuvat usein, kun kirkko saa hyväksyvät kasvot ja ihminen kuulluksi tulemisen kokemuksen. Helpotuksen huokauksen melkein näkee, kun itseä ja omaa olemista ei tarvitse perustella. ”Kiitos” on usein kuultu sana.
Oppilaitostyö ja yhteisölähtöinen työ vaatii rohkeutta niin kirkon työntekijältä kuin yhteisön jäseneltäkin. Välillä pitää tukeutua johonkin uuteen ja vieraaseen, että saa omaa itseään eteenpäin. Siten rakentuu kahdenkeskinen luottamus sekä suuremmin yhteisöllisyyden tunne ja todellisuus. Yhtä tärkeää ja hyvää on löytää luottamus itseen ja omaan elämään; minä jaksan eteenpäin, minä osaan olla tukena, minä voin välillä pyytää apua. Yhteisössä opitaan, kasvetaan ja kuljetaan yhdessä. Hoidetaan toinen toistemme sieluja.
Laura Kajala
asiantuntija, oppilaitostyö