Kohtaako kirkko uushenkisyyden?

Haastattelin joitakin vuosia sitten erästä jooganharjoittajaa hänen suhteestaan kirkkoon ja uskontoon. Haastateltavan äänensävy muuttui intensiivisemmäksi, kun hän kertoi tarinoita kohtaamisistaan evankelis-luterilaisen kirkon kanssa. Haastateltavan kokemus kirkosta oli, että siellä korostettiin liikaa tämänpuoleisia asioita, psykologisia ja sosiaalisia näkökulmia uskoon. Sen sijaan joogasta haastateltava oli löytänyt tavan pyrkiä kohti henkilökohtaisempaa ja tiiviimpää jumalasuhdetta.

Omassa aineistossani näin uskonnollisesti motivoituneet jooganharjoittajat olivat poikkeus, mutta monet uushenkisyyttä tutkineet uskontotieteilijät ovat kertoneet samanlaisista havainnoista. Kasvava joukko ihmisiä kokee, että heidän janoamalleen kokemukselliselle uskolle ei ole kirkossa tilaa. Jotkut heistä löytävät tiensä karismaattisen kristillisyyden piiriin, osa kristinuskon laitamilla tai ulkopuolella vaikuttaviin uushenkisiin verkostoihin ja ryhmiin.

Eriäviä tulkintoja

Uushenkisyys on yksi tämän hetken kiistellyimpiä ilmiöitä uskonnontutkimuksessa. On paljon merkkejä siitä, että maallistumisen rinnalla ilmenee myös uudenlaista uskonnollisuutta ja uskonnollista etsintää, joka ammentaa perinteisten kirkollisten tapojen ja perinteiden ulkopuolelta. Tutkijat ovat kuitenkin tyystin erimielisiä siitä, kuinka tällaista ilmiötä tulisi tulkita.

Varhaisimmissa selitysmalleissa otaksuttiin, että kyseessä on ohimenevä maallistumisen oheistuote, eräänlainen välietappi siirryttäessä kohti yhä uskonnottomampaa katsomusta ja elämäntapaa. Edelleenkin maallistumisteorian kannattajat korostavat mielellään sitä, että instituutionaalisia rakenteita kaihtava uushenkisyys on hyvin heikko säilymään. Lisäksi sen yhteiskunnallinen vaikutusvalta jää muodollisen auktoriteetin puuttuessa olemattomaksi. Näiden tutkijoiden mielestä uushenkisyydestä on turha povata tulevaisuuden voittajaa katsomusten kilpailussa.

Osa tutkijoista puolestaan on esittänyt päinvastaista ja tulkinnut uushenkisyyden pikemminkin merkiksi siitä, että sekularisaatio on tullut tiensä päähän. Tämän näkemyksen mukaan kyseessä on maailman ”uudelleenlumoutuminen”, jossa esimoderneja katsomuksia tai uskomuksia herätetään henkiin. Jotkut puhuvat jopa ”henkisyyden vallankumouksesta”, jossa kristinusko on nopeaan tahtiin syrjäytymässä kokonaan toisenlaisella maailmankuvalla ja katsomuksella, joka on kuitenkin kaikkea muuta kuin uskonnoton.

Esimerkiksi brittiläinen sosiologi Colin Campbell on esittänyt, että kyse on kristillisen maailmankuvan korvautumisesta itämaisille katsomuksille ominaisilla ajattelutavoilla. Näihin kuuluu kaiken olevaisen ykseyttä korostava monistinen maailmankuva, sekä siihen liittyvä käsitys persoonattomasta karman laista ihmisen kohtaloiden säätelijänä. Campbellin mukaan ateismi ja materialismi ovat katsomuksina heikkoja, koska ne eivät kykene vastaamaan kärsimyksen ja pahuuden ongelmiin emotionaalisesti tyydyttävällä tavalla. Siksi kristinuskon rapautuminen tulee todennäköisemmin johtamaan itämaisten katsomusten omaksumiseen kuin naturalistiseen ateismiin.

Kertooko uushenkisyys maallistumisesta?

Empiiriset tutkimukset eivät puolla oikein kumpaakaan skenaariota. Kaikki tutkimukset osoittavat, että uushenkisten tapojen harjoittajat ovat yleensä huomattavasti muuta väestöä uskonnollisempia. Esimerkiksi meditaation harjoitus on erittäin yleistä uushenkisissä piireissä. Vuoden 2011 Gallup Ecclesiastica -kyselyn mukaan jopa 80 % meditaatiota harjoittavista uskoi Jumalaan, kun koko väestön osalta vastaava luku oli noin puolet. Kristinuskon Jumalaan heistä uskoi noin viidesosa, mikä vastaa varsin tarkasti muuta väestöä. Sen sijaan runsaasti yli puolet meditoijista ilmoittaa uskovansa Jumalaan eri tavalla kuin kirkko opettaa. Näin vahvaa jumalauskoa on hyvin vaikea pitää merkkinä maallistumisesta, ellei ajatella, että ”toisin kuin kirkko opettaa” tarkoittaa jotenkin laimeampaa jumalauskoa.

Näin tuskin on, sillä meditaation harjoittajat myös rukoilevat huomattavasti muuta väestöä enemmän.

Kertooko uushenkisyys itämaisesta maailmankuvasta?

Jooganharjoittajille tehdyssä Ananda-lehden kyselyssä kävi ilmi, että kaikkein eniten erimielisiä oltiin väitteestä, jonka mukaan ”jumalia tai yliluonnollisia voimia ei ole”. Samalla kuitenkin aniharva oli sitä mieltä, että ”Jumala on persoona, jonka tahto voidaan tuntea ilmoituksen kautta”. Perinteinen ateismi ja perinteinen teismi olivat likipitäen yhtä harvinaisia katsomuksia aktiivisten jooganharjoittajien keskuudessa.

Puolet vastaajista oli sitä vastoin samaa mieltä siitä, että ”on olemassa yksi sanoin kuvaamaton jumalallinen periaate, jota ei voida personifioida”. Tämä viittaisi monistiseen jumalakuvan yleisyyteen uushenkisyyden piirissä. Kuitenkin vieläkin useammat sitoutuivat täysin toisenlaiseen, dualistiseen katsomukseen jonka mukaan ”kaikkeus koostuu pohjimmiltaan kahdesta perustekijästä, aineesta ja hengestä”.

Lähempi tarkastelu osoittaakin, että jooganharjoittajilla ei ole mitään yhteistä ja yhtenäistä maailmankatsomusta. Myös monet uushenkisyyttä laajemmin kartoittaneet tutkimukset osoittavat, että katsomusten kirjo on huomattava. Uushenkisyydestä ei ole mielekästä puhua yhtenäisenä aatteena tai katsomuksena ja vielä vähemmän ideologisena katsantona. Kristinuskon ja ateismin väliin mahtuu siis kokonainen kirjo erilaisia katsomuksia ja käytänteitä, joille on vaikea löytää muuta yhteistä nimittäjää kuin että niissä suhtaudutaan skeptisesti sekä institutionaalisiin uskontoihin että tieteelliseen maailmankuvaan.

Jooganharjoittajat olivat kaikkein eniten samaa mieltä sellaisista väitteistä, joissa korostuivat ihmisen oman kokemuksen tärkeys ja kuunteleminen. Myös hengellisyyttä lähestytään oman kehon ja ruumiillisen kokemuksen kautta.

Kirkko ja uushenkisyys

Myös kirkoissa on alettu lisääntyvässä määrin etsiä suhtautumistapoja uushenkisyyteen. Kirkon lähetystyön keskus järjesti syyskuun lopussa kulttuurikeskus Sofiassa seminaarin, jossa pohjoismaisten kirkkojen työntekijöitä oli kokoontunut reflektoimaan ja keskusteleman uushenkisyydestä. Keskustelu oli vilkasta, ja sille oli leimallista hämmennys ja epätietoisuus siitä, kuinka ylipäätään asiaa tulisi lähestyä. Näkökulmia oli yhtä monta kuin niiden esittäjiä.

Luterilainen kirkko on sanan kirkko ja sen koko syntyhistoria ankkuroitui vahvasti määrättyihin opillisiin teeseihin. Edellä kuvattujen havaintojen valossa oppi ei kuitenkaan ole paras tulokulma uushenkiseen miljööseen. Kristillisestä näkökulmasta uushenkisyyden opillinen maailma voi näyttäytyä hahmottomalta ja kirjavuutensa takia siitä voi olla vaikea saada teologista otetta. Joka tapauksessa uushenkisyyden puolelta normatiivisen opin merkitys saatetaan ampua alas jo lähtökuopissa. Opillinen dialogi uushenkisyyttä harjoittavien kanssa karahtaa silloin kiville jo ennen alkamistaan.

Spiritualiteetin taso saattaa tarjota paremmat lähtökohdat kohtaamiselle. Kristillisessä katsannossa spiritualiteetilla tarkoitetaan uskoa, jota ilmaistaan ja vaalitaan konkreettisten harjoitusten ja elämäntavan kautta. Kun kristillistä uskoa sanoitetaan spiritualiteetille ominaisesta käytännön elämäntavan näkökulmasta, edellytykset molemminpuoliselle ymmärrykselle saattavat löytyä paremmin.

Tällaisessa katsannossa luterilaisessa perinteessä on sekä heikkouksia että vahvuuksia. Yhtäältä on selvää, että mystiikan perinne on luterilaisuudesta kuihtunut käytännössä olemattomiin. Luterilaisessa kirkossa elpynyt kristillisen meditaation harjoitus ja hiljaisuuden viljely ammentavat paljolti muiden kirkkokuntien traditioista. Koska selkeää ja tunnistettavaa luterilaisen mystiikan perinnettä ei ole, ymmärrettävästi ihmiset hakeutuvat helposti etsimään polkujaan muista uskontoperinteistä. Myös luterilaisilla voi olla niistä opittavaa.

Toisaalta ei voida sanoa, etteikö luterilaista spiritualiteettia olisi lainkaan olemassa. Yksi sen vahvuuksia on sosiaalieettinen painotus ja siksi se ilmenee luonteenomaisesti muulla tavoin kuin hiljaisuuteen vetäytymisenä. Luterilainen spiritualiteetti on vahvasti yhteisöllistä ja siinä yhteiskunnan ja lähimmäisen palveleminen on oleellinen osa hengellistä elämää. Tämä on vastaavasti piirre, jota myös uushenkisissä piireissä arvostetaan ja josta ne voisivat oppia.

Kimmo Ketola
   v.s. johtaja
Kirkon tutkimuskeskus