Kuva: Kirkon kuvapankki / Suvi Kava
Kirkkoa moititaan ajoittain etäiseksi, harmaaksi tai tunneneutraaliksi. Siihen luonnehdintaan nähden kirkko herättää yllättävän voimakkaita tunteita noustessaan julkisuuteen. Reaktiot näkyvät toisinaan myös kirkosta eroamisina. Tähän katsotaan liittyvän kaksi olennaista syytä pettyä kirkon toimintaan: kirkko koetaan liian vapaamieliseksi tai liian ahdasmieliseksi.
Kirkosta eroamisen taustalla on tutkitusti useimmin vieraantuminen kirkosta ja jäsenyyden henkilökohtaisen merkityksen puuttuminen. Harvemmin syynä on yksittäinen tapahtuma tai pettymys kirkon toimintaan (Gallup Ecclesiastica 2011). Olennaista ei siten ole tuijottaa kirkosta eronneiden määrään ja päätellä siitä jäsenistön mieltymyksiä. Olennaista on sen sijaan katsoa niihin polttaviin kysymyksiin, jotka jakavat jäsenistöä. He, jotka päätyvät kirkosta eroamiseen sen liiallisen liberaaliuden tai konservatiivisuuden takia, ovat vain jäävuoren huippu. Heidän takanaan on huomattavasti massiivisempi jäsenistö, joita jakaa kahteen leiriin erottelu konservatiiveihin ja liberaaleihin. Siis se erottelu, josta ei pitäisi puhua, koska sitä ei pitäisi olla olemassa.
Jos et ole meidän puolellamme, olet…
Jako konservatiiveihin ja liberaaleihin on todellinen. Samalla se on leimaava, kumpaakin osapuolta aliarvioiva ja yleistävä, eikä moni voi ainakaan sisäisesti kokea lukeutuvansa kumpaankaan, vaikka ulkoiset merkit täyttyisivätkin. Toisaalta monet ottavat keskusteluissa tietoisen roolin ja sanovat olevansa vaikkapa raamatullisia, avarakatseisia, klassisen kristinuskon kannattajia, kristittyjä humanisteja, Sanalle kuuliaisia. Profiloituminen on tärkeää ja sillä on merkitystä varsinkin keskusteluja käytäessä. Jos puhuja itse väistää ja välttää kaikki profiloinnit, sen tekevät hänen sijastaan kuulijat tai media, jossa puhuja esiintyy.
Ilmiselvästi me tarvitsemme leimoja ja profilointeja seuratessamme kirkollisia ja uskonnollisia puheenvuoroja, jotta voimme helpommin käsitellä ja prosessoida lukemamme ja kuulemamme. Mihinkään ei tietenkään poistu se tosiasia, että itse kunkin sisäinen tunne- ja kokemusmaailma on paljon jaottelujamme ja lokerointejamme monipuolisempi ja mutkikkaampi. Kuitenkin niin kauan kuin keskustelut käydään tekstien ja sanojen välityksellä, olemme sanallisen argumentoinnin ja sen myötä lokerointien varassa.
Jako konservatiiveihin ja liberaaleihin todentuu arvo- ja mielipidekysymyksissä, haluttiin sitä tai ei. Uskotko kuolemanjälkeiseen elämään? Saako kirkossa nainen olla pappi? Tuleeko kirkon pysyttäytyä opissa ja tunnustuksessa? Voiko samaa sukupuolta olevia vihkiä avioliittoon kirkossa? Pitääkö lähetystyön olla ensisijaisesti julistustyötä? Kysymyksiä voidaan esittää lukematon määrä, ja vastaajien jako säilyy. Näin on sekä kirkon jäsenten että työntekijöiden ja luottamushenkilöiden keskuudessa. Kysymyksiin saadaan vastauksiksi vaihteleva määrä samaa mieltä ja eri mieltä olevia sekä merkittävä osuus niitä, jotka eivät ole kumpaakaan mieltä. Kahtiajako on todellinen, vaikka kahden vastapoolin väliin tai akselin ulkopuolelle jää paljonkin harmaata aluetta. Välimuotojenkaan olemassaolo ei sulje pois ääripäiden olemassaoloa.
Vapaaksi oikeassa olemisen pakosta
Kun konservatiivien ja liberaalien välillä kytevä asettelu ajoittain roihahtaa, kuten viime aikoina on käynyt esimerkiksi avioliittolakia koskevassa keskustelussa, keskustelu on kiivasta asemasotaa. Jos edistystä tapahtuu, siitä on yleensä kiittäminen heitä, jotka toimivat sillanrakentajina, muurinmurtajina tai vastaantulijoina. Kiitellään siitä, että joku haluaa edistää keskustelua esittäen asioita, joista eri osapuolet voivat olla samaa mieltä (sillanrakentaja). Tai kiitellään siitä, että joku uskaltaa tarttua asiaan, jonka muut ovat kenties nähneet ylittämättömänä esteenä (muurinmurtaja). Tai kiitellään siitä, että joku tunnustaa: en tiedä olenko tässä oikeassa, mutta haluan ajatella näin ja ymmärtää vastapuolta, joka on eri mieltä (vastaantulija).
Kaikki esitetyt metaforat kertovat tarpeesta liudentaa vastakkainasettelua. Toisaalta kaikki metaforat myös kuvaavat sitä, että onnistunut sillanrakennus, läpimurto tai vastaantulo ei tarkoita kahtiajaon purkamista eikä hävittämistä. Sen sijaan kahtiajako voidaan hyväksyä olemassa olevaksi ja pyrkiä toisen osapuolen ymmärtämiseen ja olemassaolon hyväksymiseen, vaikka mielipiteen hyväksyminen olisikin vaikeampaa. Tämä vaatii ennen kaikkea sen, että kukin tietää, mitä itse ajattelee ja mitä pitää tärkeänä, ja edelleen sanoo sen riittävän selkeästi omana itsenään, minä-viestinä. Tällöin tarkoituksena ei ole esittää käsitystään siitä, kumpi osapuoli on enemmän oikeassa tai väärässä. Tarkoituksena on päästä vapaaksi oikeassa olemisen pakosta.
Kirkko monien totuuksien areenana
Kun kirkko puhuu kollektiivina arkkipiispan, kirkolliskokouksen tai seurakuntaneuvoston suulla, siltä odotetaan kannanottoa, mielipidettä, linjausta. Ja muotoilee se sanottavansa miten laveasti tahansa, lausunto lokeroidaan kohdeyleisönsä keskuudessa johonkin. Viime aikoina kirkon julkilausumat on väistämättä tulkittu liberaaleiksi, myös silloin, kun niissä ei ole sanottu oikeastaan juuri mitään. Vastaavasti eräiden kirkossa toimivien herätysliikkeiden kannanotot luetaan järjestään konservatiivisina. Jos kannanotot eivät muuten herätä kiinnostusta, kahden vastakkaisen leirin välinen mielipide-ero kyllä herättää. Samalla se voimistaa mielikuvaa riitelevästä kirkosta.
Asiaa ei auta lainkaan se, että korostetaan kahtiajaon jyrkkyyttä ja ääripäiden mielipide-eroja. Mielekkäämpää on edistää ääripäiden välistä kommunikaatiota ja ohjata sitä suuntaan, joka rakentaa yhteyttä. Kirkko voi kollektiivina olla tällainen ohjaaja. Perustanaan sillä on hengellinen ja missionaarinen tehtävänsä, johon Raamattu sitä ohjaa. Liian mutkikkaiden teologisten pohdintojen sijasta olisi syytä ottaa kiinni vaikkapa Paavalin yksinkertaisesta kehotuksesta tulla keskenämme toimeen, vaikka moittimisen aihetta olisikin.
Veli-Matti Salminen
vs. tutkija
Kirkon tutkimuskeskus