Kirkosta erotaan – mutta mitä numerot kertovat?

Kuva: Kirkon kuvapankki / Aarne Ormio

Vuodenvaihteessa on tullut tavaksi tarkistaa kirkosta eroajien ja siihen liittyjien vuotuinen tase. Vuonna 2013 kirkosta erosi Väestörekisterikeskuksen ennakkotietojen mukaan yli 50 000 ihmistä ja siihen liittyi noin 15 000 ihmistä. Eroajien tarkistettu määrä tulee todennäköisesti nousemaan kaikkien aikojen toiseksi suurimmaksi.

Kirkostaeroamisvilkkaudesta on mediahuomion myötä tullut eräänlainen kirkollisen elämän barometri. Harvemmin mietitään tarkemmin, mitä numerot tarkkaan ottaen kertovat.

Koko kansan huomio on yleensä kiinnittynyt alati kasvaviin erolukuihin ja yleensä niiden tulkitaan kertovan kirkon syvenevästä ahdingosta. Kirkon piirissä lukuja tarkastellaan otsa huolestuneissa rypyissä. Vapaa-ajattelijoiden keskuudessa luultavimmin kohotellaan maljoja.

Katsomuksellisista eroistaan huolimatta molemmat ryhmät ovat herttaisen yksimielisiä siitä, että luvut ovat merkittäviä ja huomion arvoisia. Jos yli 50 000 eroajan määrää pidetään suurena, joko ahdistusta tai juhlatunnelmia herättävänä lukuna, se kertoo että odotusarvona on pienempi lukumäärä.

Mikä on realistinen eroajien määrä?

On kuitenkin aiheellista kysyä, onko odotus noin prosenttia pienemmästä vuotuisten eroajien osuudesta realistinen. Havahduin itse vinoutuneeseen näkökulmaan eräässä kansainvälisessä seminaarissa, jossa esittelin suomalaisia tilastoja kirkon toiminnasta. Huomioni oli tapani mukaan laskevissa käyrissä.

Esitelmääni kuitenkin kommentoi brittiläinen uskontososiologi Grace Davie, joka näki luvut aivan toisessa valossa. Hän toisti ihmetellen luettelemiani keskeisiä tunnuslukuja kirkon jäsenyydestä, kasteista, häistä ja kirkollisista hautajaisista ja parahti: ”I think that is extraordinary!” (minun mielestäni tuo on poikkeuksellista!). Hän hämmästeli nimenomaan lukujen paljastamaa suomalaisten kirkkosuhteen kiinteyttä, huolimatta alhaisesta osallistumistasosta.

Totta onkin, että varsinkin Davien kotimaassa kirkon ahdinko on monessa suhteessa paljon syvempi. Sikäläisten tilastojen mukaan enää vain noin joka kymmenes Iso-Britanniassa syntynyt lapsi kastetaan anglikaanisen kirkon toimesta.

Davien mukaan selitystä eivät kaipaa luterilaisen kirkon laskevat käyrät Suomessa. Hänen mukaansa se on pelkästään odotuksen mukaista kaikkialla, missä on pitkään vallinnut tietyn kirkon valtiollinen erityisasema, kuten on laita useimmissa Euroopan maissa.

Lähde: kirkon jäsentietojärjestelmät (1923-2012) sekä Väestörekisterikeskus (2013).

Mitä kansainvälinen vertailu kertoo?

Mikäli uskontososiologeja on uskominen, kirkot kaikkialla kehittyneissä länsimaissa uivat erittäin vahvassa vastavirrassa. Kirkon jäsenyyttä heikentäviä tekijöitä on kyetty nimeämään ja todentamaan lukuisia. Tätä taustaa vasten ja erityisesti kansainvälisessä vertailevassa katsannossa Suomen evankelis-luterilainen kirkko on säilyttänyt asemansa poikkeuksellisen hyvin.

Se, mikä Davien mukaan vaatii selitystä, on Suomessa tapahtuneen kehityksen hitaus, toisin sanoen suomalaisten yhä edelleen jatkuva poikkeuksellisen korkea tuki ja luottamus omaa kirkkoaan kohtaan. Hämmästyttävän suuri osa niistä, jotka eivät edes etäisesti usko kirkon tunnustuksen mukaisesti, haluaa silti verorahoillaan tukea kirkon toimintaa. Miksi?

Historiallisilla ja oikeudellisilla, kirkon ulkopuolisilla tekijöillä on kiistatta osuutensa tässäkin, mutta kirkon oma panos on usein jäänyt vaille asianmukaista huomiota ja tunnustusta.

Miten kirkon oma toiminta vaikuttaa sen asemaan?

Muiden maiden kirkkojen tilanteeseen tutustuminen voi olla silmiä avaavaa. Yksi itselleni mieleen painunut esimerkki oli saksalaistutkijoiden havainto kastamattomuuden syistä Saksan luterilaisessa kirkossa. Eräs tärkeimmistä syistä oli se, että kasvava määrä yksinhuoltajaäitejä ei kokenut mielekkääksi tuoda lapsiaan kirkkoon jumalanpalveluksen yhteydessä kastettavaksi, koska kokivat liian suuren kuilun kirkon edustaman perheihanteen ja oman tilanteensa välillä.

Itseäni hämmästytti, että ihmiset ylipäätään joutuivat menemään kirkkoon kastamaan lapsensa. Suomessa papit tulevat rutiininomaisesti ihmisten omiin koteihin näitä tilaisuuksia varten.

Vastaavasti esimerkiksi tanskalaislapset käyvät rippikoulunsa koulun yhteydessä, muiden oppituntien jälkeen. Voi vain kuvitella, mikä rippikoulun suosio olisi Suomessa, mikäli vastaavaa yritettäisiin täällä.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko näyttää olevan monissa asioissa ihmisläheisempi, jäseniään paremmin huomioiva ja ymmärtävä yhteisö kuin monet sisarkirkkonsa muualla Euroopassa. Tässä saattaa olla yksi tärkeä syy kirkon suhteelliseen menestykseen eurooppalaisessa vertailussa.

Jos havainto pitää paikkansa, se asettaa jopa seksuaalivähemmistöjen kohteluun liittyvän eroaallon uuteen valoon. Ihmiset saattoivat reagoida ankaran ulossulkeviin puheenvuoroihin tyrmistyksellä juuri siksi, että kirkkoon kohdistuvana syvään juurtuneena odotuksena oli humaanimpi ote.

Varauksia

Edellä esitettyyn näkökulmaan on pakko tehdä pari varausta. Ensinnäkään tarkoitus ei ole kiistää ihmisten aitoa kokemusta. Kyselytutkimusten mukaan yli neljäsosa suomalaisista pitää kirkkoa sulkeutuneena, tuomitsevana ja suvaitsemattomana. Vajaa viidesosa pitää sitä vaikeasti lähestyttävänä. Epäilemättä monien ihmisten kokemuksissa kirkko on edelleen etäinen, laitosmainen ja oppinsa tulkinnoissa ylimielinen.

Toiseksi, vaikka inhimillisyys ja tietynlainen humanismi osoittautuisivat avaimiksi kirkon parempaan tulevaisuuteen, se ei tarkoita, että kehitys voisi tapahtua kristillisen opin kustannuksella. Päinvastoin, kristillisessä yhteisössä – kuten missä tahansa uskonnollisessa yhteisössä – opin ja elämäntavan on kuuluttava elimellisesti yhteen.

Luterilaisuuden suhteellisesti vahva asema Suomessa ei siten tarkoita, että mihinkään itsetyytyväisyyteen olisi kirkossa varaa. Kirkkojen haasteet nykymaailmassa ovat todellisia ja niihin olisi pikaisesti löydettävä vastauksia, mikäli kehityksen suuntaan ja nopeuteen halutaan yhtään vaikuttaa. Haasteisiin on kuitenkin mahdollista vastata vain, mikäli tilannearviot perustuvat realistiseen kokonaisnäkemykseen kehitykseen eri tavoin vaikuttavista tekijöistä.

Kimmo Ketola
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus